Liirum Laarum

Pakinaperjantain haaste 246

http://www.leelia.vuodatus.net/

ELOKUVAKÄSIKIRJOITUS

VUOROSANAT kursiivilla

AAMULLA kohtaus 1

- Dui, dui, dui, dui (yläkerran portaita laskeutuu uninen, vähäpukuinen nainen, kumartuu, hymyilee ja rapsuttaa pientä, suurisilmäistä koiraa kaulan ympäriltä)

- Pö, pö, pöh, pöh, pöö ( nainen siirtyy puoli askelta ja rapsuttaa nyt hieman isompaa mutta samanrotuista koiraa, taputtaa myös päälaelle)

- Ti,ti,ti,ti, tih ( nainen ottaa syliinsä kaikkein pienikokoisimman koiran, jonka vatsa näyttää pullealta, nainen halaa ja suukottelee koiraa)

- Ha za bo ( nainen laskee ääneti pikku koiran lattialle muiden koirien lähelle ja ottaa lattialta pehmeän koiranlelun, heittää sen oikealle pitkin lattiaa , jolloin samanrotuinen mutta eri värinen koira kuin edelliset noutaa sen)
- Ha za bo ( nainen heittää lelun uudelleen samaan paikkaan ja koira noutaa sen)
- Ha za bo ( nainen kääntyy ja heittää lelun nyt vasemmalle ja koira noutaa sen)

AAMULLA kohtaus 2

- Huomenta ( nainen istuutuu keittiön pöydän äärelle, hänen edessään on kuppi, johon on valmiiksi kaadettu kahvia, pöydällä on leipäpussi, avattu margariinipaketti, kaksi sokerikanelikorppua lautasella ja epämääräinen kasa lehtiä ja mainoksia)

- Huomenta ( mies kurkistaa lehden takaa )

JATKUU...

Kuukauden Novelli. Pannunmyssy.

Pannunmyssy

 Sisko oli pyytänyt naista tuomaan äidin pannunmyssyn. Sen, jossa oli vaaleanpunaisia ja liiloja kukkia sinivihreällä pohjalla. Sen, joka äidillä oli kädessä sinä aamuna, kun hänet löydettiin kuolleena. Nainen ei edes viitsinyt kysyä, mikä nyt oli hätänä, vaan päätti saman tien hakea pannunmyssyn. Sisko oli asettanut sen äidin omatekoisten neuleiden viereen makuuhuoneen komeron ylimmälle hyllylle. Laittaisi varmaan sen päähänsä suojellakseen itseään joltakin vaaralta, josta äitivainaja oli unessa varoittanut.

  Nainen oli pyytänyt sisartaan lopettamaan höpötykset äidistä, siitä, kuinka äiti seurasi heidän elämäänsä. Hän oli taluttanut siskon peilin eteen, vaatinut tätä katsomaan kuvaansa silmiin ja sanomaan: Äitini on kuollut. Annan hänen levätä rauhassa. Sisko oli kuuliaisesti toistanut sanat mutta väittänyt heti sen jälkeen, ettei äiti koko aikaa jaksa nukkua. Äiti kaipaa aktiviteetteja, kaikkea, mitä hän ei eläessään ehtinyt tehdä tai mihin ei ollut mahdollisuutta.

  Äiti oli kuollut liian nuorena, alle 50-vuotiaana. Vanhemman miehen leskenä hän oli kasvattanut yksin tyttärensä. Sisko ei edes muistanut isää. Nainen muisti tuuheapartaisen, karheahiuksisen isän lämmön ja sen kivun ja kylmyyden, mikä pienen tytön kääri syliinsä isän kuoleman jälkeen. Silloin äitikin muuttui. Sellaiseksi, joka ei oikein elänyt tässä maailmassa vaan liukui näkymättömien rajojen läpi. Ikävä sen teki.

  Joku enkeliparantaja oli sanonut siskolle, ettei taivaassa pelkästään harppuja soitella. Ja äitikin oli sanonut siskolle viimeisessä puhelinkeskustelussaan, ettei tämä liikaa surisi häntä vaan koettaisi pärjätä. Elämä kyllä kantaa. Hän oli nyt menossa sellaiseen paikkaan, jonka vertaista tyttäret eivät voineet edes kuvitella. Lisäksi hän sanoi hankkivansa punaisen avoauton, jolla ajelisi tummat, pitkät hiukset liehuen.   

  Aina, kun nainen näki punaisen avoauton, hän tunsi olonsa epämiellyttäväksi. Onneksi niissä kaikissa oli mieskuski. Paitsi Firenzessä, jonne he matkustivat siskon kanssa pari kuukautta hautajaisten jälkeen. Päivä oli lämmin ja aurinkoinen, ja he etsivät ruokapaikkaa viimeiseksi illakseen. Sisko halusi johonkin hienoon ravintolaan, ja olihan heillä nyt vähän rahaakin perintönä äidiltä. Nainen tunsi olonsa kömpelöksi pellavamekossaan ja matalissa kengissään kadulla, jonka molemmin puolin sijaitsi kalliita muotiputiikkeja, Armani, Gucci, Prada.

  Yhtäkkiä sisko huomasi kadulle pysäköidyn punaisen avoauton. Sisko pysähtyi. Äiti. Keskellä italialaisen muodin huippudesignia. Auto oli parkkeerattu Versacin eteen. Kuljettajan penkille oli huolettomasti heitetty valkoiset naisten käsineet. Nainen joi sinä iltana aterialla ainakin pullon kallista viiniä kestääkseen sisarensa ilon uudesta todisteesta, jonka hän sai äidin läsnäolosta. Täälläkin, Arno-joen halkaisemassa lumoavan kauniissa kaupungissa.

  Sitten olivat siskon unet. Joskus tuntui, ettei hän muuta tehnytkään kuin nukkui ja analysoi uniaan. Äiti tuli aina tapaamaan siskoa uneen, jos tällä oli huolia. Silloin, kun miesystävä jätti hänet, äiti saapui kukallisessa silkkimekossa harteillaan minkkiturkki. Oli tulossa lentokentältä, vain piipahtamaan, kertomaan, että tytär kyllä selviäisi miehen lähdöstä. Nainen oli ihmetellyt äidin varakkuutta. Uni oli kuitenkin antanut siskolle niin paljon voimaa, että hän toipui tästä erosta ilman rauhoittavia.

  Äiti ei ilmestynyt naisen uniin eikä puhunut hänelle mitään kummallista ennen kuolemaansa. Pyysi pitämään siskosta huolta ja hankkimaan omia lapsia. Äiti oli pahoillaan, ettei ehtinyt nähdä lastenlapsiaan. Nainen oli ollut jo kymmenen vuotta naimisissa. Eilenkin mies oli ehdotellut lapsen hankintaa. Mies oli sitä mieltä, että tädiksi tuleminen olisi siskollekin parasta lääkettä.

  Viime viikolla sisko kertoi olleensa hyvin lähellä äitiä. Hän oli mietiskellyt äidin Tiffany-lampun äärellä. Sen, jonka he olivat ostaneet äidille viimeisenä jouluna. Sen, jossa oli erivärisiä kukkia ja tumma, kookas kolibri keltaisella pohjalla. Sisko oli istunut lattialla sisin avoinna henkien tulla. Hän oli ollut lähellä suurta suunnitelmaa, joka näytti, että mennyt taival oli nyt kuljettu. Silloin valaisin oli yhtäkkiä poksahtanut ja sammunut. Sisko oli säikähtänyt ja valvonut koko yön.

  Seuraavana päivänä nainen vaihtoi valaisimeen lampun. Sisko sanoi tunteneensa kuoleman lähellään, sen hajun. Öinen pelko oli kuulemma merkki äidiltä. Häntä ei saisi enää häiritä. Ei ollut reilua vaivata äitiä omilla murheillaan. Ei saisi enää surra, sillä äiti halusi jatkaa iloisena. Toisten syvä murhe ja kaipaus estivät häntä elämästä täysillä taivaallisissa. Nainen oli hyvillään siskon päätelmistä.

  Parin päivän päästä sisko näki taas unen. Äiti oli menossa junaan vartalon mukaisessa kävelypuvussa, päässään upea ruskea sulkahattu, kädessään Louis Vuittonin punaruskea käsilaukku. Äiti on siis ilmeisesti laihtunut, nainen ajatteli. Äiti oli sanonut olevansa poissa nyt pitempään. Hän tapaisi viimeinkin miehensä, tyttärien isän, joka odotti junassa. Se sopi naiselle hyvin.

  Pannunmyssy. Mitähän se nyt sillä, nainen mietti noustessaan portaat siskon huoneistoon. Mies oli jäänyt autoon odottamaan. Mies oli ehdottanut erästä terapeuttia, jonka käyntikortti oli naisen takin taskussa.

  Pian sisko istui lattialla äidin pannunmyssy päässään, silmät ummessa. Myssyn rypytetyn alareunan nauhat koristivat somasti hänen kalpeita, pieniä kasvojaan. Aamulla ikkunaan oli törmännyt varis, musta raadonsyöjä. Sen negatiivisen vaikutuksen voisi poistaa pitämällä päässä äidin pannunmyssyä sillä siinä oli kolibri. Nainen ei ollut ennemmin huomannut koko kolibria. Niin pienenä se oli avoimien terälehtien edessä, valmiina.

  Yhtäkkiä nainen muisti äidin sanoneen, että kolibri edusti naisellisuutta, seksiä ja hedelmällisyyttä. Sen kuva oli luonnonvalkoisessa paitulissa, jonka hän sai äidiltä viimeiseksi syntymäpäivälahjaksi. Nainen sanoi sen siskolleen ääneen. Hulluus oli näköjään tarttunut häneenkin. Sisko tempaisi pannunmyssyn päästään, nousi lattialta ja istuutui innoissaan naisen viereen. Alkaisi uusi iloinen aika.

  Häntä oli pyydetty treffeille, eilen. Jäsenkorjaaja, nuori mies, joka oli hoitanut hänen kiristäviä niskalihaksiaan ja päätään. Mies oli todennut, että siskon aura oli liian tumma noin nuorelle ja nätille. Hän oli kertonut miehelle elämästään, siitä, kuinka kaipasi äitiään. Mies oli yhtäkkiä pyytänyt häntä elokuviin. Nainen kehotti sisartaan menemään, vaikka päättikin salaa käydä luontaistuotekaupassa, jossa miehellä oli kerran kuussa vastaanotto. Pitäisi tietää vähän taustoja. Sisko kyllä myönsi, ettei mies puhu kaikille asiakkaille auran väreistä. Kaikki eivät ymmärtäisi. Keski-ikäisille naisille riitti jo miehen lämpimän käden kosketus alkavan niskakyhmyn päällä.

  Siskon kännykkä soi. Nainen hiipi siskon viittoilemana viereen ja painoi päänsä siskon päätä vasten, lähelle kännykkää. Nuoren miehen ääni. Ehdotti elokuviin menoa illalla. Liisa Ihmemaassa kolmiulotteisena. Nainen etääntyi sisarestaan, hipaisi tämän hiuksia ja nyökytteli hyväksyvästi. Sisko ojensi pannunmyssyn takaisin naiselle, vilkutti ja istuutui sohvalle kertoen kännykkään äidin lukeneen hänelle Lewis Carrollin kirjaa, kun hän oli pieni. Miten hän olikaan pelännyt punaisen kuningattaren valtaa.

  Nainen lähestyi auton ovea, mies avasi sen katse hieman huolestuneena. Kaikki ok, nainen sanoi, istuutui miehen viereen ja antoi tälle suukon. Tänä iltana hän laittaisi romanttisen illallisen ja pukisi ylleen kolibripaitulin. Sunnuntaina hän pyytäisi siskon käymään ja kertomaan treffeistä. Hän tarjoilisi jotakin uutta teetä luontaistuotekaupasta ja asettaisi äidin pannunmyssyn teepannun päälle, mihin se kuuluikin.

Novelli on kirjastani Sukelluksia.

Pohjanmaan kirjailijoiden tapaaminen

Härkänen ja hevonen, pakinaperjantain haasteeseen 226

Pohjanmaan kirjailijoiden kokoontuminen Ylistaron Kirmaus-halli, 26.3.2011.

Liikuntasalissa on markkinatunnelma, näytteilleasettajat ovat levittäytyneet ympäriinsä, on Seinäjoen Historiallinen Yhdistys, Sukututkijat, Suomen Siirtolaismuseo, Anttila Ostaa ja Myy, Hevosjalostusyhdistys, atk-palvelut, korttien ja arpojen myyjiä ja vielä muita, joita ei hetken päästä enää muista. Tuttuja ei näy, ja naisemme istuutuu seuraamaan Teppo Ylitalon juontamaa paneelikeskustelua.

Veli Ranta-Ojala, yksi niistä lukuisista kirjailijoista, joiden nimeä naisparka ei ole koskaan kuullut, puhuu asiantuntevasti ja kiinnostavasti Pohjanmaan kirjailijat ryn nykyisestä tilasta. Seuran 120 jäsenestä vain 11 on oikeaa kirjailijaa.

Mikä on oikea kirjailija? Tositarinamme naisella on siitä selkeä käsitys. Hän ei suinkaan ole ainoa, jonka mielestä kirjailija on sellainen, joka on päässyt kirjailijaliiton jäseneksi. Hän liittyisi Pohjanmaan kirjailijoihin, jos sen nimi olisi Pohjanmaan kirjoittajat. Ei kärpäsestä voi tehdä härkästä eikä omakustanne ole sama kuin oikean kustantamon tekemä kirja. Eikä hevonen ole härkä eikä omakustannekirjoittaja ole kirjailija. Nainen on tehnyt kolme omakustannetta mutta haluaa saada kirjan isolle kustantamolle. Ehkä hän lähettää seuraavan käsikirjoituksensa kokeeksi. Ei, ei tiedä vielä, hän on hyvin kriittinen ja alleviivaa virheet punakynällä omista novellikyhäelmistään.

Puhtaalta pöydältä on vaikea päästä esille. Nainen kirjoittaa tyylikkääseen läppäriinsä Veli Ranta-Ojalan sanoman totuuden. Hän päättää lainata kirjastosta tämän sinnikkään, härkäpäisen mieskirjailijan teoksen.

Miten naisen oma käsikirjoitus pääsisi niiden vuosittain 5000 julkaistavan käsikirjoituksen joukkoon, joista tehdään oikea kirja. Nainen tietää vastauksen. Kirjoittamalla paremmin, niin, että erottuu joukosta. Ei riitä, että on jotakin sanottavaa, on oltava myös taito sanoa /kirjoittaa se niin, että ihmiset kiinnostuvat.

Nainen kuuntelee nyökytellen ihailemansa kirjailijan, Mirja Kuivaniemen puheenvuoroja. Hänellä ei ole koskaan ongelmia saada käsikirjoituksiaan julkaistuksi. Ei tietenkään, koska ne ovat hyviä, naisen tekisi mieli sanoa ääneen. Sudenkuopat, hän muistaa viimeksi lukemansa kirjan nimen ja taputtaa Mirja Kuivaniemen puheenvuoron loputtua. Arvokkaan näköinen, komea rouva, osaa arvostaa itseään,  nainen ajattelee.

Suomenruotsalainen Carola Harmaakivi on asiallinen ja kertoo ruotsinkielisen Pohjanmaan kirjallisuuden kukoistuksesta, kirjallisuusprojektista Brösttoner. Osaisipa hän paremmin ruotsia, nainen harmittelee. Hän voisi kääntää novellikokoelmansa ruotsiksi. Ne, ruotsinkieliset, ovat kulttuurihenkisiä, herkkiä, lukevat ja kirjoittavat paljon. Vi ska hip-hoppa oss genom universum, vi ska alltid dansa moonwalk och aldrig bli vuxna ( Catharina Gripenberg )

Pohjanmaan kirjailijat ryn jäsenet ovat paneelikeskustelussa yhtä laimeita kuin koko liitto. He saavat liian vähän aikaan. Mirja Kuivaniemi puhui kirjallisuuden pullonkauloista, ahtaista paikoista, kaventumasta, löysi viimein sopivimman ilmaisun: rajoittava ilmiö. Pohjanmaan kirjailijoiden liitto näkyy ja kuuluu heikosti. Joku hallituksen jäsen harmittelee, etteivät lehtien kulttuuritoimittajat kirjoita Pohjanmaan kirjailijoista ja tuo heitä esille.

Ehkä Pohjanmaalla ei ole kovin monta sellaista, joka osaa kirjoittaa,niin, että häneen kannattaa uhrata palstatilaa, nainen miettii. Jos suurin osa on omakustanteen kirjoittajia, ei ihme, ettei apurahoja ja palkintoja heru. Harvoin omakustanteissa on helmeä. Jos olisi, se kyllä loistaisi niin, että se huomataan.

Keskustelu loppuu ja nainen nousee. Hän lähtee seuraamaan  paneelikeskustelussa raikuvat aploodit saanutta murrekirijaalija Maire Loppia. Nainen pyytää Maire Loppia antamaan tekohengitystä Lapualla toimivalle Kyösti Vilkuna Seuralle ja tämä lupaakin tulla sinne vierailijaksi.

Sitten löytyvät kirjat. Vanhoja ja uusia. Kukahan nuitakin ostaa, nainen kääntelee kirjoja ja etsii jotakin.

Kas! Suuri Kirosanakirja, mitä hevonlehmänvittua, ja vain 9,50 euroa. Voi hevonperse, ainoat kolikot menivät kahviin ja pankkikortti ei kelpaa täällä. Kuka hevonhuttu lähtee etsimään Ylistaron keskustasta pankkiautomaattia tällaisella hevon helevetin kylmällä tuulella.

Omat kirjat, niitä on laukussa vielä kolme, nainen ajattelee, kääntyy miesmyyjän puoleen ja suunnittelee jotakin ovelaa hevon heinähattua.

– Härrejösses, kun olisi hyvä kirja. Mulla olisi ehdotus, vaihda tämä Kirosanakirja kolmeen mun omakustanteeseen. 

– Häränpaskat! No, anna mä katon. Jos kirjoitat niihin nimes, mies lopulta suostuu.

–Voi, kiitos, kiitos ja kilin kulkuset.

kilin kulkuset monikko. Tarpeeksi teennäinen akateemisen tätinaisen kulutukseen, vaikka veikeästi pässinkiveksiin vihjaistaankin.

Kirosanat ja määritelmä kirjasta Suuri Kirosanakirja  kirj Jari Tammi kuv Juho Juntunen kust Wsoy

Pakinaperjantain haaste 224. Lumi

 Lumihoito kuin kofeiini


- Se oli ihanaa. Niskasta alas valuva lumi sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Hartiat rentoutuivat ja tunsin melkein nousevani ilmaan. Ihmeellistä, miten paljon yksi kourallinen niskasta puseron alle työnnettyä lunta saa aikaan, Mari kiittelee paikuttaen tarmokkaana näppistään.
- Uskon, että kahvitauon korvaaminen lumipesulla piristää kofeiinia enemmän, sanoo vielä hetki sitten työpöytänsä ääressä nuokkunut nuori mies.
- Idea lumihoidoista työyhteisön hyvinvointilähteenä on yksinkertainen ja arjessa kiinni, toteaa toimitusjohtaja pirteänä ja valuttaa vettä kosteita juovia saaneen vaaleanpunaisen paidan hihansuista. Ihme, miten nopeasti lumipallo sulaa paljaalla iholla, hän vielä lisää ja ottaa punaisesta sangosta tuoreen lumipallon liikeneuvotteluun saapuvaa vierastaan varten.
Käsittelyyn on joutunut myös totinen keski-ikäinen nainen, jonka ilme pian sulaa autereiseen hymyyn. 
- Sanoin ensin ehdottoman "ein", mutta toiset houkuttelivat kokeilemaan ja täytyy sanoa, että tämä oli todella uniikki kokemus.

Monet ovat sitä mieltä, että työpaikalle tullaan uupumaan ja vapaa-aikana virkistytään, jos silloinkaan, sanoo Lumimarja Tuisku Lumihoitokeskuksesta. Me haluamme tuoda pakkaslumen raikkautta ja pirteyttä työpaikoille. Kaikki tapahtuu ilman esivalmisteluja. Mukanamme on vain lumisankoja ja pyyheliinoja. 


Aiemmat tarinat edelleen osoitteessa
http://www.koirakeidas.fi/